HAASTATTELU: Laulaja Sani toipuu erosta: ”Uskon yhä suhteeseen, jossa on turvallista olla”

”Eron jälkeen tuntui pitkään siltä, kuin olisin seisonut neljän ruuhkassa ja väistellyt autoja, jotka yrittivät ajaa päälleni”, Sani kertoo.
sani-aikakone

Rajut nuoruusvuodet veivät laulaja Sanilta, 43, monta ystävää. Viimetalvinen ero on ollut hänen raskain kokemuksensa. – Voin olla onnellinen vasta, kun opin olemaan yksin, Sani sanoo.

1800-luvulla rakennettu tiilitalo on Tampereen komeimpia rakennuksia, täynnä koristeellisia erkkereitä ja torneja. Vasta lähempää tarkasteltuna paljastuu, että kerrostalovanhuksen seinät ovat sotien runtelemat.

Julma menneisyys ei näy talon ullakkohuoneistossa. Laulaja Saija ”Sani” Aartelan, 43, yli sataneliöinen koti on avara ja puhtaan valkoinen. Sani on asunut täällä nelivuotiaan tyttärensä kanssa viime talvesta lähtien. Silloin hän erosi miehestään, näyttelijä Turkka Mastomäestä.

– Eron jälkeen tuntui pitkään siltä, kuin olisin seisonut neljän ruuhkassa ja väistellyt autoja, jotka yrittivät ajaa päälleni. Minulle tuli hurja vimma raivata kaikki möykkä ja räikeät värit elämästäni. Aloitin siitä, että maalasin uudessa kodissa kaikki pinnat vaaleiksi, Sani kertoo.

Rauhaa Sani on totisesti tarvinnut, sillä viime ajat ovat olleet raskaita. Eron lisäksi surua on aiheuttanut perhepiirissä tapahtunut vakava sairastuminen.

– Olen huomannut, että elämä menee sykleissä, Sani sanoo.

– Pitkään arki saattaa olla tasaista, kunnes kertarysäyskellä tulee vastoinkäymisten ryöppy. On vaikeaa pysyä positiivisena, jos kuraa lentää joka suunnasta.

17-vuotiaasta asti seurustelusuhteissa elänyt Sani kertoo asuvansa ensimmäistä kertaa yksin, ilman miestä.

– Tämä on ollut opettavainen vuosi. Nyt tajuan, että voin olla onnellinen vasta, kun opin olemaan yksin. Melkein toivon, etten rakastuisi vielä, hän virnistää.

Myllerrykset näkyvät myös Sanin kolmannella albumilla. Levy on nimeltään Aulanko, ja sen nimikappale on paluu laulajan nuoruuteen.

– Olen menettänyt monta ystävää, jotka ovat valinneet väärän tien. Tiedän, kuinka pienestä se voi olla kiinni. Aikakoneen villeimpinä vuosina minullakin meni välillä liian lujaa. Onneksi tajusin sen ajoissa.

Haisevat housut ja bileputki

”Heräsin siihen, että keikkabussimme seisoi tien laidassa. Auton ikkunat olivat umpihuurussa ja koko bändi sikiunessa. Oli vuosi 2007, ja meille oli taas tullut Aikakoneen kanssa jokin pistokeikka Nivalaan. Takana oli niin rankka työputki ja paljon univelkaa, että kuljettajamme oli nukahtanut rattiin ja bussi oli suistunut tieltä.

Mielipuolistahan se oli, mutta nyt tuokin muisto jo naurattaa. Niin kuin ne lukuisat Aikakoneen reissut 1990-luvulla, kun istuimme talvella jääkylmään keikkabussiin hikisissä ja ihoon liimautuvissa muovihousuissa. Haju oli hirvittävä, sillä emme ehtineet pestä vaatteitamme läheskään jokaisen keikan jälkeen.

Keikkoja oli parhaimmillaan neljäkin päivässä. Juhannuksina lentelimme suuren maailman tyyliin helikopterilla festarilta toiselle. Fanit olivat niin innokkaita, että kerran Jyväskylässä pakenimme lavalta poliisisaattueessa suoraan asuntovaunuun. Ihmiset heiluttivat vaunua ja tunkivat kätensä ikkunoista sisälle. Tunnelma oli kuin kauhuleffasta.

Keikkailemme Aikakoneen kanssa yhä, mutta meininki ei tietenkään ole enää noin rajua. Hyvä niin. Ei kukaan jaksaisi tuollaista ikuisesti.

Olen hoitanut työni aina kunnolla, mutta vastapainoksi tuli juhlittuakin. Muusikkopiireissä se käy kuin varkain: rankka työ vaatii rankat huvit. Havahduin todellisuuteen vasta siinä vaiheessa, kun alkoholi alkoi tehdä pahaa jälkeä kaveripiirissäni ja jouduin noukkimaan ystäviä katuojasta.

Uskon, että paljon on kiinni tuuristakin. Siitä, minkälaiseen seuraan ajaudut. Minulle oma bändi on ollut kuin perhe. Se ei tarkoita hymistelyä tai ylintä ystävyyttä. Olen Maki Kolehmaisen kanssa usein eri mieltä, mutta hyväksyn hänet sellaisena kuin hän on. Uskon, että usein suurimmat ristiriidat bändeissä syntyvät siitä, etteivät ihmiset hyväksy omaa paikkaansa.

Kuuden ystävän menetys

Joustavuuden olen oppinut todennäköisesti kotoa. Äiti ja isä huomasivat jo varhain, etten ollut samanlainen lukutoukka kuin veljeni. He eivät edes yrittäneet muuttaa minua toisenlaiseksi. Sain kokeista seiskoja ja kaseja, mutta kyllä totuus oli se, että olin jo silloin paljon kiinnostuneempi musiikista kuin koulusta. Hain koulukavereiden hyväksyntää ottamalla luokassa usein pelleilijän roolin. Ehkä yritin peittää käytökselläni sitä, ettei koulu yksinkertaisesti kiinnostanut minua.

Minulla on ollut vilkas mielikuvitus lapsesta saakka. Muistan, kun leikimme kaverini kanssa, että polkupyörämme ovat hevosia, ja ”ratsastimme” niillä pitkin Hämeenlinnaa. Olin pihistänyt ylleni äidin sifonkisen, punaisen kylpytakin, jonka helmat jäivät tietysti pyörän kettinkien väliin ja hajosivat riekaleiksi. Kun äiti ihmetteli, minne hänen aamutakkinsa on hävinnyt, olin ehtinyt jo hävittää todistusaineiston roskikseen.

Lipsautin valkoisia valheita myös murkkuikäisenä, kun karkasimme kavereiden kanssa bussilla Aitoon kirkastusjuhlille. Vedimme kännit piilopulloista ja biletimme Kolmannen Naisen biisejä.

Teininä minullakin oli kapinavaiheeni. Oli kausia, jolloin tuntui, että elämä vain potkii päähän. Menetin nuorena lyhyen ajan sisällä kuusi kaveria, joista osa kuoli itsetuhoisesti. Pelastukseni on ollut se, etten ole jäänyt vatvomaan ongelmia yksin. Olen aina puhunut niistä avoimesti.

Sama pätee vielä aikuisiälläkin. Murehdin virheitä aikani, mutta kun olen käsitellyt asian loppuun, pyrin unohtamaan koko jutun. Se on ainoa tapa selvitä eteenpäin.

Olen saanut voimaa musiikista. Minulla oli jo lapsena vahva visio, että haluan laulajaksi. Tämä intohimo vain vahvistui musiikkiluokalla ja konservatorioissa. Unelman sinetöi lopulta Asko Kallonen, joka löysi minut Aikakone-bändiin.

Suurin rakkaus

Pitkään vannoin, etten edes halua hankkia lapsia näin julmaan ja epävarmaan maailmaan. Kun lähemmäs nelikymppisenä aloin haaveilla omasta perheestä, valmistauduin henkisesti siihen, etten voi enää saada lasta.

Tuo on ollut ennenkin selviytymiskeinoni. Ajattelen aina, että kun varaudun pahimpaan, en putoa niin korkealta.

Nyt ymmärrän, kuinka suuri lahja lapsi on minulle ollut. En olisi osannut ikinä kuvitella, että voin tuntea niin suurta rakkautta ja huolta jotakuta kohtaan. Äitiys on kasvattanut luonnettani varsinkin niinä hetkinä, kun olen kotiutunut aamuyöstä keikalta ja lapsi on herättänyt minut parin tunnin katkonaisten unien jälkeen. Sitä väsymystä ei voi verrata mihinkään.

Tyttäreni on nyt nelivuotias ja luonteeltaan samanlainen touhuaja kuin minä pienenä. Saija kakkonen, kuten vanhempani häntä kutsuvat. Huomaan, että likka nauttii esiintymisestä eikä tunnu jännittävän mitään. Parhaita ovat kiireettömät vapaapäivät, jolloin pötköttelemme kaksin kotona tai käymme elokuvissa.

Vaikka juureni ovat ikuisesti Hämeenlinnassa, olen tutustunut Tampereella aivan mahtaviin muusikoihin ja näyttelijöihin, joiden kanssa pidämme tiiviisti yhteyttä. Yksi uusista ystävistäni on Movetron-yhtyeen Päivi Lepistö. Näimme hänen kanssaan usein keikkarundeilla 1990-luvulla, mutta emme ehtineet tutustua kunnolla. Meitä pidettiin jopa toistemme kilpailijoina, vaikka sellaista asetelmaa ei koskaan ollutkaan.

On ollut ihanaa jakaa ajatuksia ihmisen kanssa, joka on kokenut saman hulinan ja ymmärtää minua puolesta sanasta. Huvittavaa on, että kuljemme jälleen kerran samoja latuja. Päivilläkin on pieni tytär.

Viisautta luovuttaa

Olen kuunnellut paljon Anna Puun Säännöt rakkaudelle -biisiä. Siinä lauletaan, että pitäisi hiljentää risteyksiin ajoissa.

Se on hienosti sanottu. Tuntuu, että elämästä on tullut kilpajuoksua, josta emme ehdi nauttia, kun meillä on niin kiire suorittaa kaikki. Tämä näkyy työelämässä mutta yhtä lailla rakkaudessakin.

En ole ollut yhtään muita viisaampi. Olen usein sortunut etsimään parisuhteista onnellisuuden kaavaa, ja kun sitä ei ole löytynytkään, edessä on ollut kriisi. Silti en ole niitä tyyppejä, jotka luovuttavat ensimmäisessä töyssyssä.

Sekin on viisautta, että osaa luovuttaa ajoissa. Kun on loukannut ja tullut loukatuksi tarpeeksi monta kertaa, suhdetta on enää vaikea korjata.

En ole koskaan pelännyt muutosta. Kun eron jälkeen muutin tyttöni kanssa pois Hämeenlinnasta, tiesin, että pärjään. En ole ollut ikinä kenestäkään miehestä taloudellisesti riippuvainen, vaan olen hoitanut itse omat raha-asiani. Sama pätee muuhunkin käytännön arkeen. Olen ollut perheemme organisaattori, joka on varmistanut, että jääkaapissa on ruokaa, laskut menevät maksuun ja pyykit tulevat pestyksi.

Ero on ollut rankka prosessi. Olen yrittänyt kaikkeni, ettei tyttäreni joudu millään tavalla kärsimään vanhempiensa sotkuista. Lasten vuoksi aikuisten velvollisuus on välttää turhaa taistelua ja nahinaa kaikin tavoin.

Olen huomannut, että vaikka kuinka yrittäisin johdattaa tapahtumia tiettyyn suuntaan, elämä menee niin kuin on tarkoitettu. Siksi jaksan uskoa yhä vilpittömään parisuhteeseen, jossa molemmilla on riittävästi tilaa hengittää ja turvallista olla.”

Menaiset/31.1.2015/Sanna Wallenius

Mainokset
Kategoria(t): Yleinen Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s